Olen pohtinut viime aikoina paljon
kasvatukseen ja lapsen herkkyyden tukemiseen liittyviä kysymyksiä. Uskaltaudun nyt tarttumaan aiheeseen,
vaikkei minulla omia lapsia olekaan. Olen kuitenkin itse ollut herkkä
lapsi, joten minulla on omakohtaisia kokemuksia kasvuympäristön tuen
merkityksestä. Luin muutama päivä sitten YLE:n verkkosivuilta THL:n
lastenpsykiatri Jukka Mäkelän
haastattelun, josta erityisesti tämä kohta on mielestäni hyvä muistutus herkkien lasten vanhemmille (ja tietysti muillekin):
“Lempeä kosketus ja syli rauhoittavat hermostoa
ja vähentävät stressiä. Lapsi ei vielä pysty säätelemään
käyttäytymistään kuten aikuinen. Siksi häneltä ei myöskään voi vaatia
rauhoittumista ennen syliin ottamista.
– Me olemme intensiivisiä sosiaalisia olentoja.
Me luotaamme koko ajan sitä, mitä muut ajattelevat. Kun lapsi ei pysty
käyttäytymään siten, että hänestä tykätään, silloin hän tarvitsee
jonkun, joka tyydyttää hänen hermostoaan. Sen jälkeen hän pystyy, Mäkelä
sanoo.
Jotta ihminen pystyy luontevasti ja rennosti
olemaan yhteydessä muihin ihmisiin, hänellä täytyy olla sisäinen rauha.
Se puolestaan syntyy yhteydestä toisiin ihmisiin. Mäkelä kutsuu tätä
hyväksi kehäksi.”
Lapsi tarvitsee aikuisen tukea itsesäätelyn kehittämisessä,
ja herkkä tarvitsee itsesäätelyä erityisen paljon. Se ei voi kehittyä
vain mallioppimisen kautta – varsinkaan, jos ympärillä olevat ihmiset
ovat vähemmän herkkiä kuin itse. Monella kuitenkin tuntuu olevan pelko,
että lempeä ja sensitiivinen kasvatus tekisi lapsista pilalle
hemmoteltuja, maailmassa pärjäämättömiä pehmoja.
Herkkyyttä ei voi pyyhkiä pois tai ”kovettaa”
karaisemalla. ”Reippaasti nyt vaan” voi olla hyvää tarkoittava
lausahdus, mutta kenties parempi olisikin opettaa, että asioita saa
tehdä omassa tahdissa ja itseä kuunnellen. Harva aikuinenkaan osaa
sallia tuon itselleen, mikä johtaa helposti stressikierteisiin,
ylisuorittamiseen, itsetunto-ongelmiin ja uupumukseen. Kuinka moni
meistä herkistä aikuisista edelleen kasvattaa ja kouluttaa itseään saman
kurin mukaisesti: Et saa, sinun on pakko, älä ole tuollainen.
Miten lapsi voi oppia olemaan lempeä itseään kohtaan,
jos vanhemmat eivät ole lempeitä? Vierastan ajatusta, että jokaisen
tulisi saada jo lapsuudessa oppitunteja elämän kovuudesta, jotta sitten
pärjää tulevaisuudessa, eikä jää liian heikoksi. Elämä heittää kyllä
tarpeeksi haasteita, arvostelua ja vaatimuksia muutenkin, pitääkö niitä
väkisin saada vielä kotoakin?
Ilmeisesti pumpulinpelko liittyy siihen, että
lapsista ajatellaan kasvavan hemmoteltuja kakaroita, jotka eivät osaa
tehdä mitään itse, ovat riippuvaisia läheisistään ja kuvittelevat
olevansa kaiken keskipisteitä. Ensinnäkin, pieni lapsi on täysin
riippuvainen läheisistään, eikä häntä tule yrittääkään itsenäistää liian
varhain. Toiseksi, on vaikea uskoa, että herkkyyttä ymmärtävien ja
tukevien vanhempien lapsista kasvaisi automaattisesti läheisriippuvaisia
arkajalkoja. Väittäisin, että turvallinen kasvuympäristö päin vastoin
auttaa kehittämään vastuullisuutta ja itsestä huolehtimisen kykyä. Kun
oppii jo varhain tunnistamaan omia tunteitaan (aluksi toisen
sanoittamana ja rauhoittamana) ja saa niille myös hyväksynnän, niiden
käsittely on tulevaisuudessa paljon helpompaa kuin silloin, jos joutuu
opettelemaan tuon kaiken vasta aikuisiällä.
Karaisemalla ja kovettamalla voidaan toki päästä
jonkinlaiseen näennäiseen itsenäisyyteen. Se on kuitenkin jatkuvaa
sinnittelyä ja suojamuurien rakentelua, ei todellista pärjäämistä omana
itsenä. Mitä iloa on sellaisesta itsenäisyydestä, jonka ylläpitäminen
vaatii tukahduttamaan syvimpiä ominaisuuksia omassa persoonassa? Ehkä
sellainen olotila täyttää yhteiskunnan asettamat kriteerit ihmisenä
olemiselle, mutta ei takuulla edistä luovuutta, hyvinvointia tai
merkityksellisten ihmissuhteiden muodostamista.
Entä onko ”keskipisteenä oleminen” väistämättä huono
asia? Eikö jokainen meistä kuitenkin ole oman elämämme keskiössä – ja
juuri tämän unohtamalla tai kieltämällä moni on onnistunut sairastumaan
ja polttamaan itsensä loppuun. Ehkä suomalaisella vaatimattomuudella on
osansa tässä pakkomielteisessä sivuroolin esittämisessä. Itsestä ei saa
tehdä numeroa, parempi olla näkymätön, helppo ja hyödyllinen muille.
Tämä on kiltin ja kunnollisen lapsen määritelmä, mutta myös aikuisen. En
tietenkään tarkoita, että noustakseen sivuroolista oman elämänsä
päähenkilöksi pitäisi sulkea muut ja muiden tarpeet kaiken ulkopuolelle.
Eikö ole jo aivan yleisessä tiedossa, että kun itse voi hyvin ja tuntee
olonsa turvalliseksi, on helpompi huomioida myös toisia?
”Mäkelä viittaa lukuisiin kansainvälisiin
tutkimuksiin, joiden mukaan lapset, joita on kuultu ja autettu pieninä,
ovat kaikkein hyväntahtoisimmin sosiaalisia sekä lapsena että aikuisina.
He myös pärjäävät paremmin stressitilanteissa.” (YLE)
Kaikelta ei tarvitse eikä pidäkään suojella, mutta
hämmentäviä ja pelottavia asioita voi selittää ja tehdä sitä kautta
vähemmän pelottaviksi. Oman herkkyyden huomaa joka tapauksessa
viimeistään kouluiässä, kun suurin osa luokkakavereista onkin aivan
toisenlaisia. On parempi, jos tuolle erilaisuudelle on olemassa nimi ja
sen mukana tieto, ettei kyseessä ole mitään väärää tai viallista.
Turvallinen lapsuus ei ole vain pehmoa, pumpulia,
merkityksetöntä ja tukahduttavaa höttöä ja halinalleja. Se on kädestä
kiinni pitämistä, syliin ottamista, vastuun opettamista, rajojen
näyttämistä, vaikeiden asioiden selittämistä ja sanallistamista –
itsesäätelyn ja identiteetin tukemista kertomalla, että
olet arvokas. Kun tätä arvostusta ja lempeyttä saa lapsena, sitä on
helpompi antaa myöhemmin myös itse itselleen sekä kaikelle muulle
olevalle.
Tähän loppuun vielä ajatuksia herättävä lainaus:
”It’s not our job to toughen up our children to
face a cruel and heartless world. It’s our job to raise children who
will make the world a little less cruel and heartless”
-L.R. Knost
