Olet maisema

 

Elämän epävarmuuden kohtaaminen tulee varmasti jokaiselle jossain vaiheessa ajankohtaiseksi. Eihän elämää voi hallita. Kehomme kuihtuvat ja rypistyvät, läheiset ihmisemme muuttuvat ja muuttavat, talomme romahtelevat ja uskomuksemme järkkyvät. Miten säilyttää luottamus silloinkin, kun kaikki tuntuu epävarmalta?

Olin joskus huolissani siitä, että kiinnittyisin ja takertuisin toiseen ihmiseen peloissani. Alkaisin vaatia ja odottaa häneltä kaikenlaista, en kestäisi hänen muuttumistaan. Sitten ymmärsin, että toinen ihminen (kuten elämäkin) tulisi nähdä luontona. Luontona, joka vain on sellainen, kuin se on.

Meillä on rakennetun ympäristömme suhteen odotuksia ja vaatimuksia siitä, millainen sen pitää olla ja mitä kaikkea sen pitää kestää. Kuvittelemme, että rakennukset tuovat meille turvaa, vaikka juuri ne voivat romahtaa tai muuten pettää meidät. Luonto on ennalta-arvaamaton, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi turvallinen.

Majojen rakentaja on joustavampi ja siten paljon valmiimpi kohtaamaan elämän epävarmuuden kuin betoninvalaja. Kun maa liikkuu, rakennukset repeävät, eikä niistä kasva mitään uutta. Ne muuttuvat jätteeksi. Romahtaneen kaupungin tilalle ei kasva mitään ja siksi se tuntuu epätoivoiselta, onnettomuudelta. Kun puut kaatuvat, ne ovat täynnä elämää. Palaneen metsän tilalle itää uusia versoja, ja niissä on valtavasti kasvuvoimaa.

Mitä kaikkea nykyihmiset rakentavatkaan; tulevaisuutta, kehoaan, identiteettiään, täydellisiä ihmissuhteita... Voisimmeko sen sijaan nähdä elämämme, identiteettimme ja toiset ihmiset maisemina, jotka saisivat kasvaa omaksi itsekseen ja muovautua ajan mittaan? Toki niitä tulee vaalia ja ravita, mutta niitä ei koskaan pitäisi muuttaa rakennusprojekteiksi.

Kehokin on kuin maisema. Voiko maisemasta sanoa, että se on oiken- tai vääränlainen? 

Kasvata metsää, maisemaasi, tai lähinnä anna sen kasvaa ja kasva sen mukana. Kukaan ei voi hallita maailmaa, mutta voimme valita oman polkumme siinä.

Moderneja juhannustaikoja

Tänään on kesäpäivänseisaus ja vuoden valoisin yö.

Vaikkei olisikaan taikauskoinen, jotain maagista yöttömässä yössä tuntuu olevan. Kaikki eivät kaipaa uutta puolisoa, eivätkä varsinkaan toivo näkevänsä tätä heijastuksena kaivossa. Millaisia juhannustaikoja nykyajan tavallinen tallaaja voisi sitten tehdä?

Valon määrä luonnossa tuntuu niin voimakkaalta, että itse ajattelin ottaa siitä pontta kaikille sellaisille asioille, joita haluaisin vahvistaa elämässäni. Olen pohdiskellut näitä asioita koko päivän. Ystäväni kertoi myös valmistaneensa ideani innoittamana vahvistamisvihdan, jolla vihtoessaan saattoi juhannussaunassa pyrkiä tietoisesti vahvistamaan toivomiaan asioita.

Vahvistettavien asioiden listalla voi olla esimerkiksi kiitollisuus, leikkimielisyys ja iloisuus, luottamus, ystävyys, parisuhde, oma keho, ammatti-identiteetti, luontosuhde tai naiseus.

Millaisia asioita sinä haluaisit vahvistaa elämässäsi?

Kuka pelkää pumpulia?

Olen pohtinut viime aikoina paljon kasvatukseen ja lapsen herkkyyden tukemiseen liittyviä kysymyksiä. Uskaltaudun nyt tarttumaan aiheeseen, vaikkei minulla omia lapsia olekaan. Olen kuitenkin itse ollut herkkä lapsi, joten minulla on omakohtaisia kokemuksia kasvuympäristön tuen merkityksestä. Luin muutama päivä sitten YLE:n verkkosivuilta THL:n lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun, josta erityisesti tämä kohta on mielestäni hyvä muistutus herkkien lasten vanhemmille (ja tietysti muillekin):

“Lempeä kosketus ja syli rauhoittavat hermostoa ja vähentävät stressiä. Lapsi ei vielä pysty säätelemään käyttäytymistään kuten aikuinen. Siksi häneltä ei myöskään voi vaatia rauhoittumista ennen syliin ottamista. 

– Me olemme intensiivisiä sosiaalisia olentoja. Me luotaamme koko ajan sitä, mitä muut ajattelevat. Kun lapsi ei pysty käyttäytymään siten, että hänestä tykätään, silloin hän tarvitsee jonkun, joka tyydyttää hänen hermostoaan. Sen jälkeen hän pystyy, Mäkelä sanoo.

Jotta ihminen pystyy luontevasti ja rennosti olemaan yhteydessä muihin ihmisiin, hänellä täytyy olla sisäinen rauha. Se puolestaan syntyy yhteydestä toisiin ihmisiin. Mäkelä kutsuu tätä hyväksi kehäksi.”

Lapsi tarvitsee aikuisen tukea itsesäätelyn kehittämisessä, ja herkkä tarvitsee itsesäätelyä erityisen paljon. Se ei voi kehittyä vain mallioppimisen kautta – varsinkaan, jos ympärillä olevat ihmiset ovat vähemmän herkkiä kuin itse. Monella kuitenkin tuntuu olevan pelko, että lempeä ja sensitiivinen kasvatus tekisi lapsista pilalle hemmoteltuja, maailmassa pärjäämättömiä pehmoja.

Herkkyyttä ei voi pyyhkiä pois tai ”kovettaa” karaisemalla. ”Reippaasti nyt vaan” voi olla hyvää tarkoittava lausahdus, mutta kenties parempi olisikin opettaa, että asioita saa tehdä omassa tahdissa ja itseä kuunnellen. Harva aikuinenkaan osaa sallia tuon itselleen, mikä johtaa helposti stressikierteisiin, ylisuorittamiseen, itsetunto-ongelmiin ja uupumukseen. Kuinka moni meistä herkistä aikuisista edelleen kasvattaa ja kouluttaa itseään saman kurin mukaisesti: Et saa, sinun on pakko, älä ole tuollainen.

Miten lapsi voi oppia olemaan lempeä itseään kohtaan, jos vanhemmat eivät ole lempeitä? Vierastan ajatusta, että jokaisen tulisi saada jo lapsuudessa oppitunteja elämän kovuudesta, jotta sitten pärjää tulevaisuudessa, eikä jää liian heikoksi. Elämä heittää kyllä tarpeeksi haasteita, arvostelua ja vaatimuksia muutenkin, pitääkö niitä väkisin saada vielä kotoakin?

Ilmeisesti pumpulinpelko liittyy siihen, että lapsista ajatellaan kasvavan hemmoteltuja kakaroita, jotka eivät osaa tehdä mitään itse, ovat riippuvaisia läheisistään ja kuvittelevat olevansa kaiken keskipisteitä. Ensinnäkin, pieni lapsi on täysin riippuvainen läheisistään, eikä häntä tule yrittääkään itsenäistää liian varhain. Toiseksi, on vaikea uskoa, että herkkyyttä ymmärtävien ja tukevien vanhempien lapsista kasvaisi automaattisesti läheisriippuvaisia arkajalkoja. Väittäisin, että turvallinen kasvuympäristö päin vastoin auttaa kehittämään vastuullisuutta ja itsestä huolehtimisen kykyä. Kun oppii jo varhain tunnistamaan omia tunteitaan (aluksi toisen sanoittamana ja rauhoittamana) ja saa niille myös hyväksynnän, niiden käsittely on tulevaisuudessa paljon helpompaa kuin silloin, jos joutuu opettelemaan tuon kaiken vasta aikuisiällä.

 Karaisemalla ja kovettamalla voidaan toki päästä jonkinlaiseen näennäiseen itsenäisyyteen. Se on kuitenkin jatkuvaa sinnittelyä ja suojamuurien rakentelua, ei todellista pärjäämistä omana itsenä. Mitä iloa on sellaisesta itsenäisyydestä, jonka ylläpitäminen vaatii tukahduttamaan syvimpiä ominaisuuksia omassa persoonassa? Ehkä sellainen olotila täyttää yhteiskunnan asettamat kriteerit ihmisenä olemiselle, mutta ei takuulla edistä luovuutta, hyvinvointia tai merkityksellisten ihmissuhteiden muodostamista.

Entä onko ”keskipisteenä oleminen” väistämättä huono asia? Eikö jokainen meistä kuitenkin ole oman elämämme keskiössä – ja juuri tämän unohtamalla tai kieltämällä moni on onnistunut sairastumaan ja polttamaan itsensä loppuun. Ehkä suomalaisella vaatimattomuudella on osansa tässä pakkomielteisessä sivuroolin esittämisessä. Itsestä ei saa tehdä numeroa, parempi olla näkymätön, helppo ja hyödyllinen muille. Tämä on kiltin ja kunnollisen lapsen määritelmä, mutta myös aikuisen. En tietenkään tarkoita, että noustakseen sivuroolista oman elämänsä päähenkilöksi pitäisi sulkea muut ja muiden tarpeet kaiken ulkopuolelle. Eikö ole jo aivan yleisessä tiedossa, että kun itse voi hyvin ja tuntee olonsa turvalliseksi, on helpompi huomioida myös toisia?

”Mäkelä viittaa lukuisiin kansainvälisiin tutkimuksiin, joiden mukaan lapset, joita on kuultu ja autettu pieninä, ovat kaikkein hyväntahtoisimmin sosiaalisia sekä lapsena että aikuisina. He myös pärjäävät paremmin stressitilanteissa.” (YLE)

Kaikelta ei tarvitse eikä pidäkään suojella, mutta hämmentäviä ja pelottavia asioita voi selittää ja tehdä sitä kautta vähemmän pelottaviksi. Oman herkkyyden huomaa joka tapauksessa viimeistään kouluiässä, kun suurin osa luokkakavereista onkin aivan toisenlaisia. On parempi, jos tuolle erilaisuudelle on olemassa nimi ja sen mukana tieto, ettei kyseessä ole mitään väärää tai viallista.

Turvallinen lapsuus ei ole vain pehmoa, pumpulia, merkityksetöntä ja tukahduttavaa höttöä ja halinalleja. Se on kädestä kiinni pitämistä, syliin ottamista, vastuun opettamista, rajojen näyttämistä, vaikeiden asioiden selittämistä ja sanallistamista – itsesäätelyn ja identiteetin tukemista kertomalla, että  olet arvokas. Kun tätä arvostusta ja lempeyttä saa lapsena, sitä on helpompi antaa myöhemmin myös itse itselleen sekä kaikelle muulle olevalle.

Tähän loppuun vielä ajatuksia herättävä lainaus:

”It’s not our job to toughen up our children to face a cruel and heartless world. It’s our job to raise children who will make the world a little less cruel and heartless”

-L.R. Knost

I'm appearing as an idiot for the rest of the world. For most of the people, at least. It's getting worse and worse every day, and the best thing is that I care less and less.

movement and stillness

It is night. It is November. The most depressing month, yet the one when all the magic happened.

I try to reflect back on the past couple of years of my life. A lot of change has happend.
My name, one change.
The country of residence, 3 changes.
Perspective, countless changes.


Two years ago I was in Berlin. The flat had orange walls, which was nice, but the place was freaking cold. I slept under four blankets and felt lonelier than ever. Coal dust everywhere, black river, endless metro rides across the restless city. Berlin is a lonely place. People come there feeling empty, many try to fill themselves with melancholy, glamour, lust, and indifference. Artists seeking for enlightenment, others seeking to be artists, I met good friends but they never came back, everything seems to be in a constant move.
So I also left.

Following the coal dust, I suppose, I ended up in Prague. Oh, the beloved Prague! Bridges in the night (cheap wine on the railway bridge, rushing steps between Újezd and the National Theater, reaching out to see the swans under Palackého most), little tea houses, people reading books in trams, cobble stones, and the mysterious presence of history in every corner, the feeling of walking in the set of some centuries-old play.

(much later I discovered the strange dynamics of the moving nature vs. stable city. The city with its roads, buildings, signs and bridges is built to resist any movement. Nothing in it moves without someone attempting to move it. The city is supposed to resist the movements of wind, water and earth, whereas things in the nature simply follow these movements and adjust to them. One day I noticed that the only moving thing in the city was a bunch of maple leaves on the street, carried by the wind. Everything else stood stubbornly in its concrete stillness. Which one did I belong to - the movement or the resistance?)

comeback

A very common pattern: I think that now my life will settle down and there won't be anything interesting to write about anymore. I stop writing a blog. And then, months later, I realize how much has happened again, how miraculous and ridiculous life can get in such a short time, and I regret not writing the memories down before they are replaced with new, even more miraculous and ridiculous ones.

One more try, here it goes. The blog is back, hooray!

A break, the countryside.
Sunshine.
Walking on clay, endless roads, sitting on the field contemplating the world.
Sleep, dreams. Stars.
So many stars that your head spins around.
Rain.
Wet shoes.
Laying my head, waiting for the weekend,
waiting for the rain to stop,
waiting for you.

concrete jungle book

After spending nearly two weeks in bed in a coma-like dream, I decided it's time to go. And I went. A 48-hour train-tram-ferry-foot-bus-hitchhike-foot trip passed all smoothly considering the state I left Finland in. Arriving in Germany, I didn't feel like I was entering a foreign country. It was rather like coming home; here are my friends and also my flat would be here somewhere waiting for me.

After that everything was a catastrophe. No details here, since I still don't know if it's funny or just tragic. No, wait - it is funny. First all my stuff was gone. Then my computer. And then just everything and everybody. Lost, broken, late, damaged. And yet it was one of the highlights of the year, sitting alone on the street with a kitchen cupboard, watching the rainclouds roam above, having no home or belongings apart from that damn cupboard that was too heavy for me to carry anyway, and then - spotting a giant 2-meter tall plastic ice-cream on someones balcony. What the fuck? Starting to laugh. A man walks by, starts to laugh too. I'm in Berlin. It will be allright.

Now I feel like I was living in a jungle. The birds sing so loudly that you can't even hear the traffic. Somebody has painted a sun on my ceiling.
My flat is so cold that I'm sitting on the balcony to keep myself comfortable. It's September.

berlin

Oh, how to describe it.

Maybe like this: I drank two cups of coffee and now I've been awake for nearly 36 hours straight.

Shoes

I leave Finland. I'm moving, it's all a bit spontaneous but it just feels perfectly normal. Or the word "crazy" has lost its meaning to me, as everything around me seems to be more or less out of the standards.
Mama cries when I leave, which is weird, because she never cries when I leave. I don't feel anything, not now, it's just absurd to think about time an relationships.

At the harbor I have the feeling that someone is looking at me. It's a guy from Tartu, a handsome one. Do you want to sit together, I ask, but he is already pouring me tea from his thermos. "Of course." I tell him my unicorn story, and other such things, and we are laughing against the wind on the deck of the boat that is rocking and jumping up and down so that I feel really really drunk.
And it feels good to hug somebody who smells like forest.

And then I'm in Estonia.
I had a master plan in Finland: I have two pairs of red shoes, almost identical. Both pairs have the other shoe in a very bad condition, so I decided I'll take one of each, the good half of both pairs.
Then I'm in Estonia, and I realize I have taken two shoes for the same foot. Two for the right, none for the left. I have to laugh, this is so typical. This kind of shit happens all the time, at least to me.
Well, surely I have other shoes, the ones I'm wearing. But these are big sturdy hiking boots, and in Germany it's still 24 degrees and summer (fingers crossed!).

I'm waking up in four hours, so better get some sleep.

not now, now i'm going.

licht, liebe und leben

(I'm switching off all the censorship for a moment and allow myself be just as hippie as I feel now. I have to do it, otherwise I'll explode. )

I'm in love.
It's good that the human heart is expandable because there is so much to love.

Why does it feel like a stupid cliche to write about love? Love is not a cliche, nor a cult, nor a sin,
but it is Everything. And separated from the feelings of haterd, fear and jealousy it becomes just light. A light that shines upon all and everything. Have you noticed how similar the words love, laugh and life and light sound like? Because they are the same.

It's not necessary to ask "who do you love?". I just love. It's a love without an object, and I want to share it with you.

something new

I'm on fire, I feel like jumping around but since I have to take it easy and can't use all this energy in a physical way, I'm writing and writing and there's probably smoke coming out of my brain. My parents are laughing at me. It's good that I have some self-esteem these days. Otherwise I might be hurt. What is there to laugh about, damn it, don't tell a young person in the middle of her inspiration to calm down.

Ahh. What I wanted to say. The surgery was ok. Not pleasant, but I'm alive! Still, it amazes me from day to day that I'm living. How is it possible that I'm this lucky, that we all are? All of us, we are alive! Hooray!

just a stream of thoughts on a sunday afternoon

Based on random searching on Couchsurfing, I'd say that 90% of the people are calling themselves open-minded. More than half of the profiles are talking about freedom, or being a free spirit.

I must confess, I also used to have the classic "I'm open-minded" statement on my profile.

We like to call ourselves open-minded, but what does it really mean? Is it just a cool word to define oneself, is it to show that you're open for some things that "close-minded" or conservative people dislike? Or does it, as I'm afraid, mean being tolerant only towards people like yourself (who might be considered "alternative" or "different")?

And we all like the word "freedom". Such a big word. Free spirits, free love, free world. So much used, but what do all these things mean to us? Are we living them, instead of just talking about them?
When I had the word open-minded standing on my profile, I got a lot of suggestive messages from men saying that they like open-minded girls and would like to get to know me closer. Sometimes it got a bit disturbing. I'm experiencing the same in reality -  having some sort of vibe of freedom seems to make me "available" for anyone to grab. And they do grab and hold on tight. Why is freedom so often mistaken (only) for free love, and by love I mean sex?

If there is such thing as "free love" in terms of casual sex, it must come with mutual respect. All freedom brings responsibilities, and seeing freedom or someone's open-mindness as an easy way to get laid is just a bit strange to me. Freedom is to be able to set your own limits, and to respect others limits that they have set for themselves (not necessarily the same kind of limits that society is setting us). I believe that all creatures are to be approached with respect and a bit of carefulness. But then again it's hard to maintain such carefulness but not turn it into something that would be isolating people from one another - I guess today's world is just so big, so full of people, so full of different norms and laws and rules how to live, ideas of what is normal and what is not, that it gets more and more difficult to find your own comfort limits and to sense how the other person has set theirs.

I can understand why "free people" are easily found attractive. Of course a certain kind of free spirit in a person is exciting, appealing and interesting. It's an offer for an adventure, without commitment. We are so damn afraid of commitment, responsibility and boundaries, as all these are seen as the same, and as the opposite of freedom. When you have boundaries, you are in a prison.

We want to be nomads, rootless, just freely floating through our lives, we want to be forever young and free. We want to live this dream and hold on to it so tightly that at some point it turns against us. The search of the freedom becomes our prison. We are not able to stop. We are not able to grow, because all the time we are running around.

Is this running after freedom, in some cases, actually just running away from ourselves?

We're running away from our own restricted minds and our own limited selfs, trying to capture the treasure of freedom in somebody else. In this other person we want to see the embodiment of freedom, because we can't find or define freedom in through ourselves.

(I know I'm generalizing a lot her, pardon me)

In conservative families, or in cultures where the women's liberties are very limited, it may be an attempt to maintain one's personal freedom to wear "western" or revealing clothes, make-up, and high heels. Then again, in a society like ours, where everything is over-sexualized and the beauty standards have become a huge industry, women rebel against that in the name of freedom, burn their bras and dress up in alternative ways, staying away from the conventional fashion magazines. And then there becomes the rebel against this, saying that we have the right to be feminine and show our bodies just as we want.

And here I am, being so different, rebelling against what people are writing in their profiles, questioning something just because it's popular.

Breaking the box, and building a new one right next to it. Labeling yourself as something else in order to remove the old label.

It seems that you are only different when you make an effort to be different.

Is the act towards freedom always rebelling against something?

I suppose that in the ideal situation, each person could define for themselves how they want to be like, regardless of the surroundings. Could we take such unlimited freedom? If we were all able to create our own reality and our own rules in our minds, could these realities be easily combined into a collective one? Do we need an authority, a law or a religion, or a "common custom" to tell us who we are, what our limits are and how we're supposed to function in this world?

I understand that individualism can go too far; one can get lost in their own freedom. If freedom equals individualism, that is. I'm not saying it does. To me freedom means a new kind of unity, real connection between people. A surrounding where everyone is respected and supported as an individual (and encouraged to find their own path), but at the same time treated as an equal member of the community.

The real challenge in life is to grow strong, but to remain open and receiving. To stay respectful to yourself and towards others, but to be open for change and questioning.

So, as far as this word "open-minded" is such a confusing one, I'm not using it anymore. What my CS profile states now is this:
Keep questioning conventional structures, push your boundaries, seek for alternatives to the standard way of living.
Stay free from forcefully fitting yourself or others under any specified roles or labels. Not as easy as it sounds like, we are all so damn stuck in our habits...

But all the rules are only in the mind; by changing the mind we can change the surroundings.

isla ihmemaassa

Eipa ole ihan yksinkertainen juttu sailyttaa terveellista, vegetaristista tai vahakulutuksista elamantapaa taalla Venajalla.

Kierran noin kymmenen ruokakauppaa, suurta ja pienta, ennen kuin onnistun loytamaan pussillisen linsseja. Sen sijaan joka ikinen kauppa on pullollaan sailykkeita, lihoja, kekseja ja viinia. Erilaisille hilloille ja marmeladeille on pienimmassakin lahikioskissa varattu yleensa vahintaan yksi kokonainen seinusta.

Tuoreiden vihanneksienkin kanssa on vahan niin ja nain; kaikki on pussitettu valmiiksi valtaviin pakkauksiin, ja pohjalle sullottu mahdollisimman paljon pilaantuneita yksiloita. Vihannesten shoppailu on tosiaan kuin ostaisi sikoja sakeissa.

Sian korvikkeita en ole juuri nahnyt kauppojen hyllyilla. Ita-Euroopasta tuttuun tapaan papusailykkeissakin on sikanautaa seassa. Epaonnistuneen eko/vegekauppojen metsastyksen jalkeen onnistun lopulta loytamaan erilaisia soijatuotteita - nimittain lihakaupasta!

Hedelmaosastolla liimaan hintalapun suoraan omenan kylkeen, kun haukankatseisen myymalanhoitajan silma valttaa. Kassalla tulee kuitenkin stoppi: myyjatar hermostuu omenastani, pudistelee paataan, repii lapun irti omenasta, pakkaa omenan muovipussiin, punnitsee sen uudelleen ja liimaa uuden hintalapun pussin kylkeen. Kaupan paallisiksi saan venajankielisen saarnan hedelmaostoksien pyhista kayttaytymissaannoista.

Paikallisten kasvissyojaystavieni viikkomenuun kuuluu mm. sellaisia ravitsevia ateriakokonaisuuksia, kuten makaronia, ketsuppia ja keitettya porkkanaa, seka paljon vaaleaa leipaa voilla ja juustolla.

Taytyy vaan totutella siihen, etta taalla kaikki on nurinkurista. Postiauto nayttaa poliisiautolta ja painvastoin, supermarkettien ruoka on kalliimpaa kuin pikkukauppojen, parhaat vegaaniruuat loytyvat lihatiskien alta. Kaiken lisaksi paahtava helle on pakottanut paivarytmin sellaiseksi, etta syon aamiaista kolmen jalkeen, ja istun yot ulkona "viileasta" 25 asteen helpotuksesta nauttien.