Elämän epävarmuuden kohtaaminen tulee varmasti jokaiselle jossain vaiheessa ajankohtaiseksi. Eihän elämää voi hallita. Kehomme kuihtuvat ja rypistyvät, läheiset ihmisemme muuttuvat ja muuttavat, talomme romahtelevat ja uskomuksemme järkkyvät. Miten säilyttää luottamus silloinkin, kun kaikki tuntuu epävarmalta?
Olin joskus huolissani siitä, että kiinnittyisin ja
takertuisin toiseen ihmiseen peloissani. Alkaisin vaatia ja odottaa häneltä kaikenlaista, en kestäisi hänen muuttumistaan. Sitten ymmärsin, että toinen ihminen (kuten elämäkin) tulisi nähdä luontona. Luontona, joka vain on sellainen, kuin se
on.
Meillä on
rakennetun ympäristömme suhteen odotuksia ja vaatimuksia siitä, millainen sen pitää olla ja
mitä kaikkea sen pitää kestää. Kuvittelemme, että rakennukset
tuovat meille turvaa, vaikka juuri ne voivat romahtaa tai muuten pettää meidät. Luonto on ennalta-arvaamaton, mutta siitä
huolimatta tai juuri siksi turvallinen.
Majojen rakentaja on joustavampi ja
siten paljon valmiimpi kohtaamaan elämän epävarmuuden kuin
betoninvalaja. Kun maa liikkuu, rakennukset repeävät, eikä niistä
kasva mitään uutta. Ne muuttuvat jätteeksi. Romahtaneen kaupungin tilalle ei
kasva mitään ja siksi se tuntuu epätoivoiselta, onnettomuudelta.
Kun puut kaatuvat, ne
ovat täynnä elämää. Palaneen metsän tilalle itää uusia versoja,
ja niissä on valtavasti kasvuvoimaa.
Mitä kaikkea nykyihmiset
rakentavatkaan; tulevaisuutta, kehoaan, identiteettiään,
täydellisiä ihmissuhteita... Voisimmeko sen sijaan nähdä elämämme, identiteettimme ja toiset ihmiset maisemina, jotka saisivat kasvaa omaksi itsekseen
ja muovautua ajan mittaan? Toki niitä tulee vaalia ja ravita, mutta
niitä ei koskaan pitäisi muuttaa rakennusprojekteiksi.
Kehokin on kuin maisema. Voiko maisemasta sanoa, että se on oiken- tai vääränlainen?
Kasvata metsää, maisemaasi, tai
lähinnä anna sen kasvaa ja kasva sen mukana. Kukaan ei voi hallita
maailmaa, mutta voimme valita oman polkumme siinä.
