Kriittistä

tämä on vastine äskettäin lukemaani juttuun huuhaa-uskomuksia sekä koulukasvatusta koskien. huomaa kyllä, etten ole pitkään aikaan kirjoittanu mitään vastaavaa, lukioaikoina tää olis mennyt ihan rutiinilla mutta nyt piti tosissaan tapella että sai lauseet pysymään kasassa. varsinkin asian tiivistäminen oli pirun hankalaa. eikä suomenkielikään oikein enää meinaa sujua, yli puolet ajatuksista tulee englanniksi. harjoittelemallahan se varmaan siitä taas lähtee, pitäis kirjoitella enemmän "virallisia" juttuja...

(English translation to be published...)

Rakentava kriittisyys edellyttää laajakatseisuutta

Arno Kotro kommentoi 25.6. HS:n pääkirjoitussivulla julkaistussa ”Koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen” - kirjoituksessaan jyrkästi tiettyjen uskomuksien todenperäisyyttä ja tarpeellisuutta, sekä esitti kiinnostavan ehdotuksen lisätä kouluihin kriittisen ajattelun opetusta.

Kriittinen ajattelu on parhaimmillaan rakentava, mutta pahimmillaan rajoittava väline maailman ymmärtämiseen, jonka taitavaa käyttämistä kouluopetuksella olisi mahdollista tukea. Taitamattomasti käytetty kriittisyys voi kuitenkin helposti johtaa liialliseen skeptisyyteen, ennakkoluuloisuuteen tai toisten ihmiste elämänkatsomuksien arvottamiseen. Siksi tulisikin kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten ja millä asenteella kriittisyyteen opastetaan. Kotron ehdotus ”koulun pitää herätellä miettimään, miksi uskon niin kuin uskon” on sinänsä hyvä. Jos filosofianopettaja kuitenkin jo keskustelunavauksessaan toteaa tylysti myös, että ”huuhaata ei tarvita mihinkään”, on koko aiheen käsittely vaarassa jäädä valitettavan mustavalkoiseksi.

Selittämättömiin ilmiöihin uskomisen taustalla on yleensä henkilökohtainen kokemus tai tunne, jota on tietenkin hankala todistaa tieteellisesti. Tällaiset uskomukset eivät kuitenkaan hylkää tieteelliseen tietoon perustuvaa maailmankuvaa, vaan parhaassa tapauksessa täydentävät sitä. Samoin kuin taide, myös mystiikka voi tuoda harrastajalleen paljon arvokkaita elämyksiä. Niinsanottuihin huuhaa-uskomuksiin liittyy jo nyt valtavasti ennakkoluuloja, minkä vuoksi moni peittelee elämänkatsomustaan leimautumisen pelossa. Näiden ennakkoluulojen ruokkiminen ja henkilökohtaisen henkisyyden määrittely ”huuhaaksi” tuskin ovat sellaisia tehtäviä, joihin koululaitosta tulisi valjastaa. Yksipuolinen asenne näkyy Kotronkin tavassa niputtaa kaikki epätieteellinen lentävistä lautasista reikihoitoihin saman hömppäkategorian alle.

Huuhaatakin on monenlaista - viikkolehtien horoskoopit ovat hyvä esimerkki uskomuksien kaupallistamisesta, eikä niillä ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen astrologian kanssa. Vaikka ”huuhaalla” myös rahastetaan, Kotron mainitsema vaihtoehtohoitojen ”iso bisnes” on todellisuudessa hyvin pientä verrattuna länsimaiseen lääketeollisuuteen, joka kaikessa tieteellisyydessäänkin on saanut joitakin hyvin epämiellyttäviä ja korruptoituneita piirteitä (olkoon tieteellistä tai ei, minusta ihmisten hoitamisen muuttaminen kylmäksi bisnekseksi on aina moraalisesti arveluttavaa). Vaihtoehtohoitojen tieteellinen tutkiminen on luonnollisestikin ongelmallista ja näyttö vähäistä, mutta jos joku uskoo reikiin ja kokee sen edistävän hyvinvointiaan, en näe siinä mitään erityisen haitallista tai torjuttavaa.

”Huuhaa-kriittisyyden” sijasta pitäisin tärkäenä sitä, että koulussa tarkasteltaisiin erilaisia uskontoja ja uskomuksia historiallisesta ja poliittisesta – ja miksei filosofisestakin – näkökulmasta. Lisäksi erityisesti mediakriittisyyteen kasvattamisen voisi aloittaa jo peruskoulussa, media ja viihdemaailma kun taitavat lopulta olla ne nykyhetken suurimmat huuhaan tuottajat.

Jokaisen olisi hyvä oppia ymmärtämään tieteellisen ja kokemuspohjaisen tiedon ero, mutta jälkimmäisen vähättelevä leimaaminen hömpäksi ei ole hedelmällinen lähtökohta evästää oppilaita taitavaan ajatteluun. Taitavuutta on se, että kykenee käsittelemään ja hyödyntämään elämän monipuolisuutta. Oppilaita tulisi kannustaa arvostamaan tieteen ohella myös henkilökohtaista tunneperäistä näkemystä, sekä ymmärtämään, ettei näiden tarvitse olla toisiaan poissulkevia asioita. Tämä tarjoaisi parhaat puitteet sellaisen maailmankuvan muodostamiselle, joka on samanaikaisesti sekä jaettu että henkilökohtainen.

juhannus

A typical question heard in the Finnish summer night, and a demonstration of the responses by very old, the old, and the present me:

A strange guy: "Hey baby, can i love you tonight?"

The very old me: "...." (blushing and looking away)

The old me: "Stop calling me baby and go fuck yourself!"

The present me: "Yes, everyone can love me. Just not physically."

Strange guy: "What?? Do you mean that the mental one feels better?"

Me: "Yes, it's great. You should try it!"

Hmm, I still seem to draw the same kind of attention, but at least my own reactions have developed a little bit. Besides, this time it was quite a simple honest innocent question. Who wouldn't need love?

I hope he finds it somewhere.

jan

prahalaisen puiston mustikkapuun juurelle lasketut unet ovat tänään luettavissa tämänkin naisen kasvoilta näennäisen levottomuuden alta

XXX is the new happy

time for shopping...


my mind is rushing like crazy.
(maybe i am)



this morning i got a call from mumbai. is it too much to say that i love hearing a familiar voice from a place that feels like another universe?

tomorrow i'll start fasting. and fast writing. must. put. these. thoughts. into. paper. then. into. action. period.


(ps. i'm sorry for the embarrasing quality of the writing here which seems to be getting worse and worse as the sun grows brighter and brighter and my heart starts to sing more and more melodies. fuck words, like one well-bearded person would say. no, i'm not talking about marx...)



love you all

i can't identify myself as a part of any "group" anymore. i'm not a student, not a photographer, not a traveller.
nor am i an activist, anarchist, artist, hippie, nomad. all of these "genres" seem just as narrow as all the other boxes. then what is there really outside the box? nothing? air? spirits? have i become dead, non-existent?

it's a real paradox: the first step into "finding yourself" is realising that you can never be searching for yourself.
no one is ever fully complete. so where is this big process called life going? where is it taking me, or am i supposed to take it somewhere?
do we ever find answers or do we just stop asking questions at some point?


let me explain about the box thing. for example, these "alternative" circles here seem somehow so closed... the division between "us" and "them" is just as clear as within the so-called normal people that we are so much blaming for being so fucking narrow-minded.

how can we ever change the world if we only want to change it for ourselves? we are taking this role of "the fighters" and those others just don't understand a thing...and moreover, we don't even WANT them to understand. we want to have them to be blamed for everything, to be the damn scapegoats. we want to be in this group, with likeminded people, making stuff and doing things and organizing actions only for ourselves. what are the reclaim the street parties that i see here? partying with your friends, giving the finger at your enemies. getting support for your own ideologies and beliefs, getting your own speciality and existence approved. supporting your own ego by glorifying your own life choices compared to "the others"?
i don't think this division is doing any good to anyone.

i want to find another way.

to be able to care for others, one needs to be feeling well. so by increasing each individual's wellbeing we could increase the general "loving&caring&sharing" in the world. how to do this? i want to find out.
i don't really believe in aggressive actions anymore... what can we achieve by interrupting big conferences or chaining ourselves into the powerplants?
ok, it does give the power "back to the people", delivers a certain message and raises conversation, but who listens to this message? i'm afraid these acts will only separate "us" from "them", creating this gap between activists and the so-called normal people. especially when it's not in our control how the message will in the end be delivered to the majority, because most of them will only see what the tv shows them and hear what the news tell them. and we already know how these messages are being delievered in the mainstream media.
these reports are only creating negative image about the whole concept of activism. they are making basic human rights, such as demonstrating, look illegal and suspicious. the majority will want to separate themselves from such negative acts and therefore also the ideas behind the acts.

besides, it's much easier not to think, not to be conscious, and to remain inside the box (either one of the many boxes).
why would you care for anyone else when you have your own mess to clean? i suppose when one is healthy and happy they can start thinking about others more and more. and by spreading happiness they will again become happier and happier in their own lives. basically, this could be like a giant snowball of happiness rolling around the world.
but we need to stop thinking with terms like "us" and "them" and only sharing the happiness within our own circles. why would we want to exlude the majority if the aim is to fulfill more than just our own egoistic needs?

i'm working on a concept based on these thoughts, and sooner or later they will be put into a bit clearer words and hopefully some physical changes will follow. what, how, when - let's get back to that.


peace,
isla

9

the darkest time of the night, but still i know that the sun will rise again in a couple of hours.
just a few words in my head; significant and yet irrational words rising from the past, hopefully showing the future.

another nine days have passed. nine days spent in the basement, painting, writing, taking care of people i love (this is really something.)
the funniest collection of people around; techno music, arabic prayer calls, neurotic cleaning, grandmothers, dreadlocks, a newborn baby, online gaming and the most stereotypical finnish middle-aged man living under the same roof.
now that's what i call craziness.
(amsterdam was nothing compared to this).

so many choices, so many possible paths, so much love to give, so many potential futures.
am i a prisoner of my own freedom?

runo_kilpailu

hienoa !

kirjoittakaa nimettömästi tai nimellä varustettuna runoja tai "pienoisnovelleja" tänne näin kommenttina tähän postiin, tai mulle sähköpostilla (kaisaveera gmailissa) tai facebook-viestillä.

tämä on siis runokilpailu. paras yritys palkitaan ehkä jotenkin jos hyvä tuuri käy.
kunniaa ja mainetta et saa ellet pistä vähintään nimeä ja syntymäaikaa ja luottokortin numeroa mukaan.

runojen ja/tai pienoisnovellien aiheet ovat:

1. "näin minusta tuli mies"

2. "onnettomuus pispalassa"

maksimipituus 15 sanaa.

vastausaikaa on vuoteen 2012 mennessä.
runot suomeksi tai englanniksi.


---

[ ENG ] - - -

this is a serious competition. so be ready to get serious.

post a comment with a poem or a short story.

the topics are
1. how i became a man
2. an accident in pispala

the lenght should not be more than 15 words per poem/story.
deadline is in 2012.
write in finnish, please. i know you can do it. (if you're retarded you can write in english too.)

the winner might get something or might not - some fame at least, and you'll get to read other people's masterpieces! go on, write!

persian

kaunis harmaa ilta tampereella.

päivityksiä elämästä, jossa ei tällä hetkellä tapahdu mitään. mikä on ilmeisesti ihan positiivinen asia.

söin äsken perunamuussia sängyssä. se tiivistää kaiken olennaisen: sen, ettei minulla ole hampaita enkä saa suuta auki; sen, että keittiö on liian kaukana. eikä se ollu edes oma sänky.

tosiaan, mun piti lähteä tänään pietariin, mutta olen tampereella.
musta on hieman häiritsevää, että saan sairaalasta mukaan särkylääkkeiden ja antibioottien päälle kodeiinia, johon koukuttuu ja kuolee suomessa vuosittain enemmän ihmisiä kuin heroiiniin.
"eikö näitä saa pienemmässä pakkauksessa?" kysyn apteekissa.
ei saa, ja apteekin täti vielä kirkkain silmin selittää, että tämä on sitten hyvää vaikkapa yskään, jos sulla jää näitä pillereitä käyttämättä.
siis että anteeksi mitä? minä kyllä juon yskään mieluummin mustaherukkamehua ja yrttiteetä ja LEPÄÄN, kuin nappailen kolmiolääkkeitä.

olo on tänään hyvin eriskummallinen.

sain rakkauskirjeen, joka oli kirjoitettu niin epäselvällä käsialalla, etten ole oikeastaan edes varma, onko se rakkauskirje ensinkään.

pöydällä on cantaloupe-melonin kuoria. tekisi mieli syödä jotain oranssia.

a day without money

Morning: I wake up from my friend's lovely countryside house. The sun has already been up for several hours, even though it's only 9 o'clock. For this reason I love Finland.
For breakfast I eat rye bread (another reason to love Finland) with cucumber, tomatoes, margarine and tofu. All found from a dumpster behind the local grocery store. I also take some fruits with me as snacks.
We set off to a nearby village where Tero is studying glass blowing. In such a hot day feels absurd to step into the big hall full of open fires, the sweaty air burns your cheeks and bring tears into your eyes. The glasses are beautiful, though. They have made an installation out of "melted" glass bottles (that actually remind me of Dali's watches) and an old vacuum cleaner. Sadly I have no picture of it.

From Toijala we start hitchhiking towards Tampere, holding the good old "forward" sign. People are smiling at us. I am smiling even more, for it just feels so great to be on the road with Tittis again (even though it's only a short way this time), remembering all the crazy penniless worry-less summer days with tiny bags, old cassette player, broken shoes or no shoes at all... She is the one I hitched with to Amsterdam and back, my first longer hitchhike trip. No plans at all, no equipment, no money. We started hitching in Tampere, Finland with a sign saying "Amsterdam". We got there in three rides.

This time we are lucky again. A nice black-haired man drives us close to highway leading to Tampere, from where we immediately get a lift in a truck. The driver takes us close to the center. We walk through the city streets in the summer heat without shoes on, Tittis is pointing at everything she sees with total exitement. After the time spent in the forest she is going slightly crazy from all the people, cars, cafés and roller skates.

We spend a nice day going around the city, meeting our friend Marja and sitting in a park watching the ants and the clouds and everything in between.

At four o'clock I start walking towards the hitching spot again; I want to get to Jyväskylä for the evening, my brother's band is playing and it's been a while since I've last seen their gig. I stand with my thumb out for maybe 15 minutes, when a foreign van pulls over. The driver is middle-aged, wears dark glasses and looks slightly suspicious. I'm pushing back my prejudgements (hmm, which I might actually want to have while hitching) and get in. He agrees to take me all the way to Jyväskylä even though it's not really his destination. At some point, based on his stories, I am sure he's a drug dealer. But he isn't. It turns out that he's actually dealing diamonds with the Russian mafia. Or something like that. I don't ask about the details. He is making some questions about a possible boyfriend, but this time I am clever and start chatting about how we are actually planning to have a family soon and move into the countryside, and how much I'm looking forward becoming a mother... I hope this will distract him enough to forget any dirty thoughts he might have had about me. It works, and we spend the rest of the journey talking about our future plans. He tells me he would like to live in a wooden hut next to a lake one day. I tell him to go for it.
When we reach Jyväskylä, he says I shouldn't be hitching alone, and that I should be more careful with guys like himself. I agree, but I say that I'm really glad he was worth trusting. We say goodbye.


With mixed feelings and slightly shaky legs ( I did get a bit worried at the russian mafia part), I climb up a little hill in Jyväskylä to meet an old friend of mine. He is hanging out with some circus people who are practicing trapeze outside in the trees.
I realize it's time to go to the gig already, and to my pleasant surprise a stranger offers to lend me his bicycle. Gratefully I cycle to the youth center right on time to see the last three bands playing. My brother's band is the last one. It's strange to see my little brother on the stage banging the drums all sweaty and tattooed, still remembering so clearly the days when we shared a room, and how he used to dream about becoming a rockstar, practiced drumming with cardboard boxes before he got a real drum kit.


After the gig I realize how hungry I am. Where could I get food? It's already really late, not many shops are open (especially ones with some vegan food). But then it turns out that there's still some pasta left at the backstage, and the musicians have already left. I'm saving the rest of the food from going into the bin. New home in my empty stomach, there you go.
I go back to the park, where we make human pyramids, get to see a spontanoeus one-minute jane austen play, and talk about the world. People around us are drinking beer and throwing up on their shoes, this is the part of Finland I haven't missed.
When I get hungry again, I tell myself I will surely find some food sooner or later. No need to go shopping, as there is so much food waste in the world already. And just ten minutes later I'm eating a slice of a massive lovely Finnish sweet bun which was cruelly abandoned on a park lawn.

The walk home is long but lovely. I have shoes that I found on the streets in Barcelona; perfect size, perfect look.

Recently I read an article about food not bombs and dumpster diving. Why would anyone want to eat stuff that was in a dumpster, they asked.
Why would anyone want to buy, buy, buy, more, more and more stuff when the dumpsters are already full of edible goods still in their own packages?
I read 30% of all the food produced in the UK is going to waste. In the US it's even worse : 40-50%. I don't know what's the magic number in Scandinavia, but based on the dumpsters I have seen in Finland, and especially in Denmark, I would guess we are not much better.
And still we are talking about "a depression", finance crisis, threat of poverty, in our own country. There is not enough food in the world to feed all the population, it is being said. But it's not true - there is enough food, it is just being thrown away.

So now I have lived yet another day completely without money in an expensive welfare country. The idea does not come from wanting to save up, or because I couldn't afford to buy food or ride a car. This society is producing so much waste it could feed not only me but thousands of others. Most of the cars I see have three or four empty seats. I'm dumpster-diving fucking wine and roses and expensive cheese.
It simply doesn't make any sense to want everything new and shiny for as long as this kind of waste production keeps on going. So, until I find a better solution -

YOU SLEEP - I EAT YOUR RUBBISH!

reasons to like finland

1




2



3

finland

I was living and working in southern France, near Perpignan, near the beautiful Pyrenees, on a little piece of land. Only nature surrounding me.
My days were spent doing yoga, digging in the garden, picking wild herbs, cycling around the countryside, writing, trying to learn a bit of french (i learned more norwegian than french, which is not a bad thing as such)
, and enjoying the Sun every day as it was greeting me in the mornings and setting upon my little shed in the evenings.

My hosts, Eva and Marco, were wonderful people and amazing artists, giving me lots of inspiration and sharing their stories. They have cycled in Africa and walked with a mule in Ecuador - of course with their instruments and scetchbooks. And I got a new friend of a very young age; Tamino the baby, with whom I got along extremely well and for the first time of my life thought that babies aren't that strange after all. I had loads of fun with this little person, discovering my inner child and getting amazed by little wonders of the world as to him everything was new and delightful.

My home was surrounded by apricot and almond trees, mountains and hills, and my only neighbors were animals. Snakes, wild boars, foxes and hawks were among the wildest encounters I made. Also wild rosemary, thyme and peppermint were growing all over.
After these weeks in the paradise I have returned to Finland, where everything else is gray apart from traffic signs. I know the sun will be here sooner or later, and luckily I have restored some of the southerm sun inside me. And that sun I'm taking with me where ever I go.


I arrived in Finland on a Thursday evening with a bag full of dried herbs, wet and dirty clothes, and a bird made out and old kettle and a bunch of scrap metal.

I'm thinking about Russia. It's a long journey and a part of me wants stability more than that. Something I haven't really had for years - a home, a time when no constant arranging of the future is needed. And at the same time I am running, away from something, towards something, does it really make a difference?

Inspiring days are back anyway, that's what matters the most right now. Re-discovering the creative side of myself, remembering how one can completely ignore the normality of space and time and flow freely through images, expressions, and the mind...

There is a great thunderstorm outside. Safe in my parents' living room I watch the lightnings cutting through the dark blue sky as my thoughts are flashing back to the field in Ähtäri after a long day of fence building. Legs brown and bruised all over, hair wet and hands dirty, we ran, inhaling the whole range of life in a single breath.

cycling around the french countryside,

nothing but me and the mountains and vines turning green,
neverending roads,
secret hideaway places along the river which is nearly dried out

wheels firmly on the sandy path, i look up and laugh and greet every single creature on my way:
hello bird, hello mosquito, hello old man on a tractor

i can't help it, life is just so exciting and so full of miracles

barcelona

Thumbs out, stop the first driver while the midday heat is starting to tickle your skin
The man is from Morocco and his car has no windows
I have to keep my eyes closed, the wind is too strong on the highway,
and before I even realize, we are in Barcelona

Walking on the beach, the night restless and wild
Breathe the Sea
See the others further away drinking cheap wine from a plastic bottle
Nobody here but you can hear the buzz and hassle and dancing and excited screams from the previous summer and years before that

Run, the security and discomfort of shoes becoming just a distant memory
Footprints on the sand,
knowing that in seconds the sea will swallow them
But your handprints in the world, you hope they would last till tomorrow

kasvispakko, nälkälakko?

Kirjoitus helmikuulta:

Päätös Helsingin kouluihin tulevasta kasvisruokapäivästä on tuntunut saavan erityisesti koululaisten vanhemmat takajaloilleen. Helsingin Sanomien nettikeskusteluissa manaillaan kilpaa idunpureskelijoiden ideologian pakkosyöttämistä, pelätään lasten terveyden ja jaksamisen puolesta sekä puidaan koko päätöksen tarpeellisuutta. Toivottavasti näiden närkästyneiden vanhempien mielipiteet eivät tartuta lapsiin turhia ennakkoluuloja. Mikäli yleinen näkemys kasvissyönnistä todella on "viherpiipertäjien salaatinpureskelua", toivoisin jonkinlaista asenne- ja ravintokasvatusta lasten ja nuorten ohella myös aikuisille.

Olen kuullut ja lukenut lukuisia väitteitä siitä, että kasvisruokapäivä olisi pakottamista ja lasten oikeuksien polkemista. Minusta on kummallisempaa, että lapsille syötetään pienestä pitäen tehotuotettua lihaa ja opetetaan, että se on ainoa oikea ruokavalio. Onko kukaan informoinut lapsia esimerkiksi siitä, että useimpien karkkien valmistuksessa on käytetty possun suolia tai nahkaa? Tai että herkkupyöryköitä varten kanoja kasvatetaan suurissa halleissa 20 kanaa neliömetrin kokoisella alueella ja ne teurastetaan muutaman viikon ikäisinä varta vasten ihmisten tarpeita tyydyttämään? Veikkaisin, että aika monelta lapselta voisi mennä nakkikastikkeet väärään kurkkuun, jos he tietäisivät, mistä se ruoka lautaselle on oikein tullut. Toki eläimet tappavat toisiaan, nimenomaan luonnossa ja luonnollisesti. Mistä se liha sitten kouluruokalaan saapuu? Ei suinkaan metsästä, niinkuin esi-isämme sen hankkivat, vaan laitoksista, joissa eläimiä pidetään tuotantovälineinä. Miksi pitäisi opettaa lapsille, että kyseisten asioiden syöminen on ihan luonnollista, tarpeellista tai jopa välttämätöntä?

Huvittavinta – tai kenties sittenkin surullisinta - oli lukea kommentteja vanhemmilta, jotka suunnittelivat antavansa lapsilleen kasvisruokapäivinä rahaa pizzeriakäyntejä varten, jotta nämä varmasti saisivat vatsansa täyteen kunnon ruokaa. Mitä se koulussa (tai kotona) normaalisti tarjottava "kunnon ruoka" sitten oikein on? Nakkeja, lihapullia ja kalapuikkojako - jauhomössöä ja eläinruohojen jämätuotteita? Itse muistan kouluruokailusta parhaiten sen kammottavan ruskean kastikkeen, josta lihanpalasia sattui lautaselle vain hyvällä tuurilla ja kovalla kauhomisella. Eineslihapullien ravintoarvo on surkea ja lihapitoisuus lähinnä vitsi, sen sijaan samalla hinnalla voitaisiin tarjota esimerkiksi maistuvia papu- ja linssiruokia. Kasvisruuan terveellisyyttä ja ravitsevuutta epäilevät voisivat minun mielestäni avata suunsa vasta siinä vaiheessa, kun se heidän ihannoimansa "kunnon ruoka" on jotain muuta kuin eineksiä.

Vegaaniliiton sivuilta löytyy esimerkki, jonka mukaan annos papupataa vie kaikkiaan vain noin kymmenesosan sianliha-aterian tuottamisen vaatimasta energiamäärästä.
YK:n maatalousjärjestö FAO:n mukaan eläintuotanto vaikuttaa kasvihuonepäästöihin enemmän kuin liikenne.
Suomessa viljellään lähes 80%:lla peltopinta-alasta rehua eläimille, joita ihmiset puolestaan sitten syövät, sen sijaan että käytettäisiin peltoja suoraan ihmisten ravinnon viljelyyn.
Kaikista kasvihuonepäästöistä karjatalous aiheuttaa noin 18%, mikä on todella paljon siihen nähden, kuinka helposti asiaan voitaisiin vaikuttaa.

Entä sitten "toiselta puolelta maailmaa tuodut herkut"? No, väännetään nyt edelleen rautalangasta, että suurin osa Suomeen tuodusta soijasta menee eläinten rehuksi. Lihansyöjä siis kuluttaa soijaa siinä missä kasvissyöjäkin, paitsi että sen LISÄKSI lihansyöjä kuluttaa vielä lihaa. Kuulostaako järkevältä? Ei minustakaan.
Lisäksi, monia proteiinipitoisia ruokia saa lähempääkin; suomalaista härkäpapua ja hernettä, vehnägluteenista valmistettua seitania... Myös hamppua voitaisiin hyödyntää nykyistä paljon enemmän, mutta valitettavasti sitä ei asenneongelmaisessa Suomessa tällä hetkellä juuri viljellä. Hampunsiemenistä voidaan valmistaa mm. maitoa, hampputofua eli hefua sekä huipputerveellistä hamppuöljyä.

American diet assosiationin mukaan
"vegaani- ja muut kasvisruokavaliot sopivat kaikenikäisille, kun ne on koostettu hyvin. Ne ovat ravitsemuksellisesti riittäviä myös lapsille ja murrosikäisille sekä raskauden ja imetyksen aikana. Kasvisruokavalioissa on monia terveydellisiä etuja: niissä on vähemmän tyydyttynyttä rasvaa ja eläinproteiinia ja kolesterolia ei juuri lainkaan. Sen sijaan kasvissyöjät saavat ruokavaliostaan enemmän hiilihydraatteja, kuitua, magnesiumia, antioksidantteja (kuten C- ja E-vitamiinia) ja fytokemikaaleja. Kasvissyöjillä on havaittu olevan pienempi painoindeksi kuin sekasyöjillä, samoin pienempi sydäntautikuolleisuus. Veren kolesterolipitoisuus ja verenpaine ovat kasvissyöjillä myös pienemmät. Heillä on lisäksi alhaisempi riski sairastua verenpainetautiin, tyypin 2 diabetekseen sekä eturauhas- ja paksusuolensyöpiin".
- Mutta pitäähän lapsiparkoja nyt puolustaa tältä kamalalta salaattikuurilta, onneksi esimerkiksi diabetes ja verenpaineongelmat eivät millään lailla kosketa suomalaista elämää...

Kaiken kaikkiaan kasvisruokavalio edistää niin eläinten, ympäristön kuin ihmisen itsensäkin terveyttä, joten mielestäni on täysin perusteltua, että kouluruokailua muutetaan kasvispainotteisemmaksi. Kun tuhansille ihmisille valmistetun lihan määrästä pudotetaan viidesosa pois, on se kokonaisvaikutuksiltaan merkittävä teko siihen nähden, miten vähäinen on jokaisen yksilön tekemä uhraus tai muutos. Tietenkään koko maailmaa ei tällaisilla asioilla pelasteta (eikä se Helsingin kaupunginvaltuuston tehtävä olekaan), mutta viesti onkin, että nimenomaan pieniä arkisia valintoja tekemällä jokainen voi omalta osaltaan olla mukana rakentamassa kestävämpää ja eettisempää yhteiskuntaa.