Olet maisema

 


Elämän epävarmuuden kohtaaminen tulee varmasti jokaiselle jossain vaiheessa ajankohtaiseksi. Eihän elämää voi hallita. Kehomme kuihtuvat ja rypistyvät, läheiset ihmisemme muuttuvat ja muuttavat, talomme romahtelevat ja uskomuksemme järkkyvät. Miten säilyttää luottamus silloinkin, kun kaikki tuntuu epävarmalta?

Olin joskus huolissani siitä, että kiinnittyisin ja takertuisin toiseen ihmiseen peloissani. Alkaisin vaatia ja odottaa häneltä kaikenlaista, en kestäisi hänen muuttumistaan. Sitten ymmärsin, että toinen ihminen (kuten elämäkin) tulisi nähdä luontona. Luontona, joka vain on sellainen, kuin se on.

Meillä on rakennetun ympäristömme suhteen odotuksia ja vaatimuksia siitä, millainen sen pitää olla ja mitä kaikkea sen pitää kestää. Kuvittelemme, että rakennukset tuovat meille turvaa, vaikka juuri ne voivat romahtaa tai muuten pettää meidät. Luonto on ennalta-arvaamaton, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi turvallinen.

Majojen rakentaja on joustavampi ja siten paljon valmiimpi kohtaamaan elämän epävarmuuden kuin betoninvalaja. Kun maa liikkuu, rakennukset repeävät, eikä niistä kasva mitään uutta. Ne muuttuvat jätteeksi. Romahtaneen kaupungin tilalle ei kasva mitään ja siksi se tuntuu epätoivoiselta, onnettomuudelta. Kun puut kaatuvat, ne ovat täynnä elämää. Palaneen metsän tilalle itää uusia versoja, ja niissä on valtavasti kasvuvoimaa.

Mitä kaikkea nykyihmiset rakentavatkaan; tulevaisuutta, kehoaan, identiteettiään, täydellisiä ihmissuhteita... Voisimmeko sen sijaan nähdä elämämme, identiteettimme ja toiset ihmiset maisemina, jotka saisivat kasvaa omaksi itsekseen ja muovautua ajan mittaan? Toki niitä tulee vaalia ja ravita, mutta niitä ei koskaan pitäisi muuttaa rakennusprojekteiksi.

Kehokin on kuin maisema. Voiko maisemasta sanoa, että se on oiken- tai vääränlainen? 

Kasvata metsää, maisemaasi, tai lähinnä anna sen kasvaa ja kasva sen mukana. Kukaan ei voi hallita maailmaa, mutta voimme valita oman polkumme siinä.



No comments:

Post a Comment